Supreme Court rejects one-year limitation defense for surety against bank's recourse claim due to lack of payment deadline in contract. The court held that the limitation period does not apply when the surety contract lacks a specific performance date. The court ruled that the limitation period does not apply because the surety contract lacked a specific performance deadline, allowing the bank to pursue the debt. The court held that the limitation period does not apply because the surety contract lacked a specific performance deadline, allowing the bank to pursue the debt. The court held that the limitation period does not apply because the surety contract lacked a specific performance deadline, allowing the bank to pursue the debt.

Ks.

KKO:1938-II-679

ja

KKO:1983-II-83

A oli sitoutunut omavelkaiseen takaukseen kaikkien niiden sitoumusten täyttämisestä, joista B oli tai tuli olemaan vastuussa pankille. Pankki oli takaajana suorittanut B:n velan. Pankki vaati näin syntyneestä takautumissaatavastaan suoritusta A:lta tämän antaman takauksen nojalla. Takausasetuksen 4 §:ssä säädetty vuoden vanhentumisaika ei soveltunut, koskei A:n antamassa takauksessa ollut ehtoa suoritusajankohdasta.

TakausA 4 §

ASIAN AIKAISEMPI KÄSITTELY

Suomen Yhdyspankki Oy:n hakemus Keski-Suomen lääninhallituksessa

Suomen Yhdyspankki Oy on vaatinut A:iden velvoittamista A:iden antaman, 15.3.1988 allekirjoitetun yleistakaussitoumuksen perusteella maksamaan pankille yhteisvastuullisesti pääomaa 276 455,76 markkaa 16 prosentin korkoineen 400 659,62 markalle ajalta 6.10.1989 - 20.2.1990, 364 112,68 markalle ajalta 21.2.1990 - 21.9.1990 ja 276 455,76 markalle 22.9.1990 lukien sekä korvaamaan pankin lainhakukulut 16 prosentin korkoineen lääninhallituksen päätöksen antopäivästä lukien.

A:iden vastine

A:t ovat vaatineet hakemuksen hylkäämistä, koska pankki ei ollut hakenut A:iden antamaan takaussitoumukseen perustuvaa saatavaansa yhden vuoden kuluessa siitä, kun päävelallisen velka oli erääntynyt eikä sanotun ajan kuluessa edes siitä, kun pankki oli oman takaussitoumuksensa perusteella maksanut päävelallisen velan.

Pankin vastaselitys

Pankki on todennut, että takaajien pankilta olleeseen velkaan ei ollut sovellettava takausmiehen edesvastausvelvollisuuden tarkemmasta määräämisestä annetun asetuksen 4 §:ää. Pankin saatava päävelalliselta oli syntynyt siten, että pankki oli joutunut antamansa takauksensa perusteella päävelallisen puolesta maksusuoritukseen. A:t olivat puolestaan antamissaan takauksissa sitoutuneet vastuuseen päävelallisen sitoumusten täyttämisestä. Pankin saatava päävelalliselta eli päävelka oli edellä mainittu takautumissaatava. A:t eivät ole olleet takaamassa sitä velkaa, jonka pankki oli joutunut maksamaan, joten tämän velan ehtoja ei voitu ottaa huomioon. Takaajien päävelkana oli pankin saatava päävelalliselta. Tässä saatavassa ei ollut määrättyä eräpäivää. A:iden antamissa takaussitoumuksissa ei myöskään ollut mitenkään viitattu alkuperäiseen päävelkaan.

Lääninhallituksen päätös 1.11.1991

Lääninhallitus on lausunut, että pankin vaatimus perustui kirjallisiin saamistodistuksiin ja saatava oli erääntynyt. A:t olivat 15.3.1988 allekirjoittaneet yleistakaussitoumuksen, jossa he olivat sitoutuneet omavelkaiseen takaukseen kaikkien niiden sitoumusten täyttämisestä sekä muiden pankin saatavien suorittamisesta, joista sitoumuksessa mainittu päävelallinen oli tai vastedes tuli olemaan pankille vastuussa. A:iden antamassa takauksessa ei ollut määrättyä eräpäivää tai velvoitusta suoritukseen määrätyn ajan kuluttua eikä myöskään viittausta päävelkaa koskeviin ehtoihin. Näin ollen takaukseen ei ollut sovellettava takausmiehen edesvastaus-velvollisuuden tarkemmasta määräämisestä annetun asetuksen 4 §:ssä säädettyä vuoden vanhentumisaikaa.

Sen vuoksi lääninhallitus on ulosottolain 2 luvun 1 ja 17 §:n nojalla velvoittanut A:iden maksamaan pankille yhteisvastuullisesti kuittia ja kuitattua saamistodistetta vastaan 3.4.1986 päivätyn pankkitakauksen ja 15.3.1988 päivätyn yleistakaussitoumuksen perusteella pääomaa 276 455,76 markkaa sekä korkoa 16 prosenttia 400 659,62 markalle ajalta 6.10.1989 -20.2.1990, 364 112,68 markalle ajalta 21.2.1990 -21.9.1990 ja 276 455,76 markalle 22.9.1990 lukien. Lisäksi lääninhallitus on velvoittanut A:t yhteisvastuullisesti maksamaan pankille lainhakukulujen korvaukseksi 1 700 markkaa ja sille korkoa 16 prosenttia vuodessa lääninhallituksen päätöksen antamispäivästä lukien.

Vaasan hovioikeuden päätös 21.2.1992

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi A:t olivat saattaneet asian, on jättänyt sen lääninhallituksen päätöksen varaan. A:t on velvoitettu yhteisvastuullisesti suorittamaan pankille hovioikeuden päätöksestä menevä leimamaksu 288 markkaa.

MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

Valituslupa on myönnetty 8.12.1992. Korkein oikeus on 14.12.1992 antamallaan päätöksellä oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 23 §:n nojalla määrännyt, ettei hovioikeuden päätöstä ole toistaiseksi pantava täytäntöön tai täytäntöönpanoa jatkettava.

A:t ovat vaatineet, että hovioikeuden päätös kumotaan ja heidät vapautetaan kaikesta maksuvelvollisuudesta pankille ja pankki velvoitetaan korvaamaan heidän oikeudenkäyntikulunsa. Sen varalta, ettei hovioikeuden päätöstä muuteta muulla tavalla, A:t ovat pyytäneet, että heidän takausvastuunsa vähennetään puoleen hovioikeuden päätöksessä määrätystä, koska Vaasan hovioikeus oli 21.2.1992 antamallaan lainvoimaisella päätöksellä nro 376 jättänyt pankin kahteen muuhun kysymyksessä olevan velan omavelkaiseen takaajaan kohdistaman lainhaun tutkimatta sillä perusteella, että takaukset olivat vanhentuneet.

Pankki on antanut siltä pyydetyn vastauksen ja vaatinut korvausta vastauskuluistaan.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 14.10.1993

Perustelut

Lääninhallituksen päätöksessä mainituilla perusteilla A:iden antama takaus ei ole vanhentunut.

Pankin kahta muuta yleistakaussitoumukseen A:iden ohella velvoittautunutta takaajaa vastaan tekemä lainhakuhakemus on hovioikeuden edellä mainitulla päätöksellä nro 376 jätetty ulosottolain 2 luvun 5 §:n nojalla tutkimatta. Hovioikeus on ratkaisunsa perusteluissa katsonut, että takaus oli takausmiehen edesvastaus-velvollisuuden tarkemmasta määräämisestä annetun asetuksen 4 §:n mukaan vanhentunut. Hovioikeuden päätöksellä on kuitenkin lainvoimaisesti ratkaistu vain kysymys lainhakumenettelyn edellytyksistä. Päätös ei estä takaussaatavaa koskevan kanteen ajamista tuomioistuimessa. Näin ollen A:iden takauskumppanit eivät ole mainitun asetuksen 2 §:ssä säädetyllä tavalla vapautuneet takausvastuusta eikä edellytyksiä A:iden takausvastuun rajoittamiselle puoleen heidän maksettavakseen tuomitusta määrästä siten ole olemassa.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta. Täytäntöönpanon kieltämistä koskeva määräys raukeaa.

Asian laatuun nähden pankki saa pitää vastauskulunsa vahinkonaan.

A:t saavat hakea tähän päätökseen takaisinsaantia siinä tuomioistuimessa, jossa heidän on vastattava velkomisasioissa. Takaisinsaantia koskeva haaste on puhevallan menettämisen uhalla annettava pankille tiedoksi kuuden kuukauden kuluessa tämän ratkaisun antopäivästä.

Ratkaisuun osallistuneet: oikeusneuvokset Nikkarinen, Krook, Wirilander, Raulos ja Pellinen

---

[SV]

Se KKO:1938-II-679 och

KKO:1983-II-83

A hade ställt proprieborgen för fullgörande av alla de förbindelser som B var eller skulle komma att vara ansvarig för gentemot en bank. Banken hade såsom löftesman betalt B:s skuld. För den så uppkomna regressfordringen fordrade banken betalning av A på grund av dennes borgensförbindelse. Den ettåriga preskriptionstid som är stadgad i 4 § borgensförordningen var inte tillämplig, eftersom det i den borgen som A hade ställt inte ingick villkor om betalningstid.

BorgesF 4 §

Hela rättsfallet är i FKKO-registret.