Supreme Court convicted court officials for negligent duty breach by failing to serve civil claims in criminal trials.

Raastuvanoikeuden puheenjohtaja A ja sen lainoppinut jäsen B olivat useassa rikosoikeudenkäynnissä tutkineet vastaajiin kohdistetut, rikoksiin perustuneet vahingonkorvausvaatimukset siitä huolimatta, ettei näitä ollut haastettu vastaamaan korvausvaatimusten johdosta ja että nämä eivät olleet olleet henkilökohtaisesti läsnä vaatimuksia esitettäessä. A:n ja B:n sivuuttaessa näin kanteen nostamistapoja ja jutun vireilletuloa koskevia säännöksiä heidän tekojaan ei pidetty kokonaisuutena arvostellen vähäisinä, vaan heidän katsottiin menettelyllään syyllistyneen tuottamukselliseen virkavelvollisuuden rikkomiseen.

Vrt.

KKO:1996:26

OK 11 luku 22 § 1 mom

RL 40 luku 11 §

ASIAN KÄSITTELY HOVIOIKEUDESSA

Virallisen syyttäjän vaatimukset

Kanneviskaali on hovioikeuteen 17.12.1990 antamassaan virkasyytekirjelmässä lausunut, että Lahden raastuvanoikeus oli oikeusneuvosmies A:n toimiessa oikeuden puheenjohtajana ja oikeusneuvosmies B:n sen jäsenenä:

1) 28.4.1987 tuomitessaan Vantaalta olevan C:n rangaistukseen liikenteen vaarantamisesta samalla velvoittanut hänet suorittamaan jutun asianomistajalle D:lle vahingonkorvaukseksi 1 300 markkaa ja oikeudenkäyntikulujen korvaukseksi 500 markkaa, vaikka D oli esittänyt vaatimuksensa vasta edellä mainittuna päivänä pidetyssä jutun jatkokäsittelyssä, jossa C ei ollut ollut saapuvilla.

2) 28.4.1987 tuomitessaan Lahdesta olevan E:n rangaistukseen nuorena henkilönä tehdystä näpistyksestä samalla velvoittanut hänet suorittamaan jutun asianomistajalle F:lle vahingonkorvaukseksi yhteensä 215 markkaa 16 prosentin korkoineen 10.2.1987 lukien, vaikka F oli esittänyt vaatimuksensa vasta edellä mainittuna päivänä pidetyssä jutun jatkokäsittelyssä, jossa E ei ollut ollut saapuvilla.

3) 21.5.1987 tuomitessaan Artjärveltä olevat G:n ja H:n kummankin rangaistukseen jatketusta kolme varkauden yritystä käsittävästä rikoksesta samalla velvoittanut heidät yhteisvastuullisesti suorittamaan jutun asianomistajalle I:lle vahingonkorvaukseksi 700 markkaa ja oikeudenkäyntikulujen korvaukseksi 300 markkaa, vaikka I oli esittänyt vaatimuksensa vasta edellä mainittuna päivänä pidetyssä jutun jatkokäsittelyssä, jossa G ja H eivät olleet olleet saapuvilla.

4) 2.6.1987 tuomitessaan Järvenpäästä olevan J:n rangaistukseen lievästä petoksesta samalla velvoittanut hänet valtionrautateiden samana päivänä pidetyssä jutun jatkokäsittelyssä asianomistajana tekemästä vaatimuksesta suorittamaan sille vahingonkorvaukseksi 20 markkaa 16 prosentin korkoineen 3.4.1987 lukien, vaikka J ei ollut ollut saapuvilla jutun ensi- tai jatkokäsittelyssä.

Tämän vuoksi kanneviskaali on vaatinut, että A ja B tuomitaan kumpikin rikoslain 40 luvun 11 §:n nojalla rangaistukseen neljästä tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta.

Vastaukset

Hovioikeuden varattua C:lle, E:lle, G:lle, H:lle ja J:lle tilaisuuden esittää mahdolliset vaatimukset asiassa he eivät ole antaneet lausumaa. A ja B ovat antaneet heiltä vaaditun vastauksen. Kanneviskaali on antanut häneltä pyydetyn lausunnon A:n ja B:n vastauksen johdosta.

Hovioikeuden päätös 15.10.1991

Hovioikeus on katsonut selvitetyksi, että A ja B ovat menetelleet virkasyytekirjelmässä kerrotuin tavoin.

Oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 8 §:n mukaan rikokseen perustuva yksityisoikeudellinen vaatimus saadaan esittää samassa yhteydessä kuin rikoksen johdosta vaaditaan rangaistusta tai menettämisseuraamusta. Mainitun kaaren 11 luvun 22 §:n 1 momentissa säädetään, että jos rikoksen perusteella tahdotaan tehdä vaatimus jotakuta vastaan, hänet on haastettava vastaamaan. Haaste ei kuitenkaan ole tarpeen, milloin tuomioistuimessa henkilökohtaisesti saapuvilla olevaa vastaan tehdään rikokseen perustuva vaatimus.

C, E, G, H ja J eivät kukaan ole olleet raastuvanoikeudessa saapuvilla henkilökohtaisesti eivätkä edes asiamiehen edustamina, kun heitä vastaan on esitetty rikokseen perustuvia yksityisoikeudellisia vaatimuksia samalla kun heille on rikoksen johdosta vaadittu rangaistusta. C, E, G, H ja J eivät siten ole saaneet tietoa heihin kohdistetuista korvausvaatimuksista eikä heillä ole ollut tilaisuutta vastata niihin.

A:n ja B:n menettelyyn on sovellettava 1.1.1990 voimaan tulleen rikoslain muuttamisesta annetun lain (792/89) 40 luvun 11 §:ä rikoksentekohetkellä voimassa ollutta lakia lievempänä.

A ja B ovat jättäessään varaamatta C:lle kohdassa 1, E:lle kohdassa 2, G:lle ja H:lle kohdassa 3 sekä J:lle kohdassa 4 tilaisuuden vastata heihin kohdistettuihin korvausvaatimuksiin kussakin kohdassa virkaansa toimittaessaan varomattomuudesta jättäneet täyttämättä virkavelvollisuutensa. Tekoja on kuitenkin huomioon ottaen niiden haitallisuus ja vahingollisuus sekä C:n, E:n, G:n, H:n ja J:n kunkin maksettaviksi tuomittujen korvausten määrä kokonaisuutena arvostellen pidettävä vähäisinä.

Tämän vuoksi hovioikeus on hylännyt A:ta ja B:tä vastaan ajetun syytteen.

MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

Virkaa toimittava kanneviskaali Varpila on valituksessaan vaatinut, että A ja B syytteen mukaisesti tuomitaan rangaistukseen neljästä tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta.

Valitukseen ei ole vastattu.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 28.9.1992

Perustelut

A:n ja B:n tekoihin on sovellettava 1.1.1990 voimaan tulleen rikoslain muuttamisesta annetun lain (792/1989) 40 luvun 11 §:ää tekohetkellä voimassa ollutta lakia lievempänä. Heidän virheellinen menettelynsä on merkinnyt vastaajan oikeusturvaksi annettujen keskeisten oikeudenkäyntisäännösten sivuuttamista. Huomioon ottaen tästä johtuva haitallisuus ja vahingollisuus A:n ja B:n tekoja ei voida kokonaisuutena arvostellen pitää vähäisinä. Teot ovat saman rikoksen jatkamista.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan, A ja B tuomitaan kumpikin rikoslain 40 luvun 11 §:n (L 792/1989) ja 7 luvun 2 §:n (L 39/1889) nojalla 28.4., 21.5. ja 2.6.1987 tehdystä jatketusta tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta varoitukseen.

Ratkaisuun osallistuneet: oikeusneuvokset Salervo, Ketola, Krook, Wirilander ja Raulos

---

[SV]

A såsom rådstuvurättens ordförande och B såsom dess lagfarna ledamot hade i ett flertal rättegångar i brottmål prövat mot svarandena riktade skadeståndsyrkanden, som grundade sig på brott, trots att dessa inte hade stämts att svara på yrkandena och att de inte heller hade varit personligen närvarande då yrkandena framställdes. Då A och B på detta sätt hade åsidosatt de regler som gäller väckande av talan och anhängiggörande av mål, ansågs deras gärningar bedömda som en helhet inte vara ringa, utan de ansågs genom sitt förfarande ha gjort sig skyldiga till brott mot tjänsteplikt av oaktsamhet.

RB 11 kap 22 § 1 mom

SL 40 kap 11 §

Hela rättsfallet är i FKKO-registret