False report claim dismissed; indirect liberty loss insufficient for criminal compensation under Finnish law.

A oli joutunut väärän ilmiannon johdosta esitutkinnassa kiinniotetuksi ja pidätetyksi. Rikos, josta A:ta oli väärän ilmiannon johdosta epäilty, oli ollut sellainen, josta voidaan tuomita ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Syyttäjä oli esitutkinnan päättymisen jälkeen tehnyt asiassa syyttämättäjättämispäätöksen. Vakuutusoikeus katsoi, ettei itse rikos, väärä ilmianto, ollut välittömästi kohdistunut A:n vapauteen eikä tekijä ollut suoranaisesti teoillaan rajoittanut millään tavalla A:n vapautta tai uhannut sillä. Vakuutusoikeus katsoi, ettei A:lla ollut oikeutta rikosvahinkolain mukaiseen korvaukseen henkisestä kärsimyksestä.

Esitiedot

A oli joutunut väärän ilmiannon kohteeksi. Rikoksentekijä oli tehnyt A:sta rikosilmoituksen, jonka johdosta A oli pidätetty. Esitutkinnan jälkeen asia oli siirtynyt syyttäjälle, joka oli tehnyt asiassa syyttämättäjättämispäätöksen.

A oli hakenut Valtiokonttorilta korvausta henkisestä kärsimyksestä.

Valtiokonttorin ratkaisu

Valtiokonttori hylkäsi 4.5.2004 antamallaan päätöksellä vaatimuksen.

Valtiokonttorin ratkaisun perustelut

Valtiokonttori hylkäsi henkistä kärsimystä koskevan korvausvaatimuksen rikosvahinkolain 5 § 2 momentin nojalla, koska henkisestä kärsimyksestä on säädetty suoritettavaksi korvausta ainoastaan silloin, kun se on aiheutettu vapauteen kohdistuneella rikoksella tai rikoslain 20 luvussa mainitulla siveellisyysrikoksella, eikä korvausvaatimuksen perusteena olevan rikoksen voida katsoa täyttävän laittoman uhkauksen tai muunkaan vapauteen kohdistuneen rikoksen tunnusmerkistöä.

Muutoksenhaku vakuutusoikeudessa

A haki muutosta Valtiokonttorin päätökseen ja vaati, että Valtiokonttori velvoitetaan maksamaan hänelle korvausta henkisestä kärsimyksestä.

A totesi, että häneen kohdistunut rikos, väärä ilmianto on vaarantamisrikos, jossa ilmianto aiheuttaa vaaran siitä, että ilmiannettu menettää virheellisin perustein vapautensa hänen jouduttua pidätetyksi tai vangituksi. Rikoksen seurauksena A oli ollut vaarassa menettää vapautensa ja oli käytännössä menettänytkin hänen jouduttuaan kiinniotetuksi ja pidätetyksi. A katsoi väärän ilmiannon olevan sellainen rikos, jolla tähdätään nimenomaan siihen, että ilmiannettu henkilö voi joutua menettämään vapautensa ja joutua syytteen vaaraan. A:n mukaan kärsimyksestä suoritettava korvaus ei voi olla objektiivisesti arvioiden sidoksissa rikosnimikkeisiin, vaan siinä on kiinnitettävä huomiota siihen, suuntautuuko teko todellisuudessa uhrin vapautta kohtaan ja aiheuttaako se henkistä kärsimystä. A vetosi siihen, että hänelle on aiheutunut henkistä kärsimystä siitä, että hän on ollut kiinniotettuna ja pidätettynä.

Vakuutusoikeuden ratkaisu

Valtiokonttorin päätöstä ei muutettu. Valitus hylättiin.

Vakuutusoikeuden perustelut

Vakuutusoikeus totesi, että henkilövahingon kärsineelle suoritetaan korvaus muun muassa kivusta ja särystä. Henkilövahinkona korvataan myös kärsimys, joka on aiheutettu vapauteen kohdistuneella tai rikoslain 20 luvussa mainitulla rikoksella.

Vakuutusoikeus totesi, että väärä ilmianto on vaarantamisrikos. Rikoksen tunnusmerkistön mukaan tekijän antaman väärän tiedon on aiheutettava vaaran siitä, että ilmiannettu henkilö johtuu virheellisin perustein pidätetyksi, vangituksi tai muuten pakkokeinojen kohteeksi. Tässä tapauksessa A oli joutunut tekijän väärän ilmiannon johdosta esitutkinnassa kiinniotetuksi ja pidätetyksi. Esitutkinnan päättymisen jälkeen asia oli siirtynyt syyteharkintaan syyttäjälle, joka oli myöhemmin tehnyt syyttämättäjättämispäätöksen. Rikos, josta A:ta oli väärän ilmiannon johdosta epäilty, oli ollut sellainen, josta voidaan tuomita ehdottomaan vankeusrangaistukseen.

Vakuutusoikeus katsoi, että vaikka teko oli käytännössä johtanut A:n vapauden menetykseen, oli vapauden menetys ollut vain välillinen seuraus teosta. Vapauden menetys oli johtunut virkavallan toimista ja A:lla oli mahdollisuus saada Suomen valtiolta korvausta tästä väärin perustein tapahtuneesta kiinniotosta ja pidättämisestä. Itse rikos ei ollut välittömästi kohdistunut A:n vapauteen eikä tekijä ollut suoranaisesti teoillaan rajoittanut millään tavalla A:n vapautta tai uhannut sillä. Väärää ilmiantoa ei voitu vakuutusoikeuden näkemyksen mukaan rinnastaa sellaisiin rikoksiin, joissa tekijät välittömästi toimillaan saavat aikaan rikoksen kohteen vapauden rajoittamisen. Tämän perusteella vakuutusoikeus katsoi, ettei A:lla ollut oikeutta rikosvahinkolain mukaiseen korvaukseen henkisestä kärsimyksestä.

Lainkohdat

Rikosvahinkolaki 5 § 2 mom.

Osasto