Supreme Court holds guarantor's recourse claim not barred by statute of limitations on enforcement basis.

Takaaja oli maksanut päävelan ennen kuin päävelasta annetun ulosottoperusteen määräaika oli kulunut umpeen. Tämä määräaika oli kuitenkin päättynyt ja velkojan saatava oli ulosottokaaren 2 luvun 27 §:n nojalla vanhentunut ennen kuin takaaja nosti takautumissaatavansa perusteella kanteen velallista vastaan. Korkein oikeus katsoi, ettei takaajan takautumissaatava velallista vastaan ollut vanhentunut velkojan hankkiman ulosottoperusteen määräaikaa koskevan säännöksen johdosta. Koska asiassa ratkaisevaa ei ollut päävelasta säädetty vanhentumisaika, takauslain siirtymäsäännöksillä ei ollut merkitystä. (Ään.)

UK 2 luku 24 §

UK 2 luku 25 §

UK 2 luku 27 §

TakausL 33 §

TakausL 44 §

VanhA 3 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kanne ja vastaus Porvoon käräjäoikeudessa

Kanteessaan B vaati, että A velvoitetaan maksamaan takaajan takautumisoikeuteen perustuen pääomaa yhteensä 11 206,29 euroa. Perusteinaan B esitti, että hän oli ollut takaajana useissa A:n veloissa. B oli joutunut takaussitoumustensa perusteella maksamaan vaaditut määrät velkojille. Vaikka osa pääveloista oli lopullisesti vanhentuneita, takautumissaatavat eivät olleet vanhentuneita.

Vastauksessaan A vaati kanteen hylkäämistä. Perusteinaan hän lausui, että takautumissaatavat olivat vanhentuneita, koska päävelan täytäntöönpano oli lopullisesti vanhentunut. Takaaja ei voinut saada parempaa asemaa suhteessa päävelalliseen kuin alkuperäisellä velkojalla oli ollut. Takautumissaatava ei voinut aloittaa uutta vanhentumisaikaa.

Käräjäoikeuden tuomio 19.5.2009

Käräjäoikeus totesi, että päävelat olivat erääntyneet ennen takauslain voimaantuloa, joten asia oli ratkaistava ennen takauslakia voimassa olleen oikeustilan perusteella, jolloin takautumissaatavan vanhentumista ei ollut nimenomaisesti säännelty. Oikeuskirjallisuudessa oli katsottu, että takaajalla oli käytettävissään sama vanhentumisaika kuin alkuperäisellä velkojalla. Lisäksi laissa oli turvattu, ettei takaaja menettänyt takautumisoikeuttaan silloin, kun velkaa oli peritty juuri ennen vanhentumisajan päättymistä. Vanhentumisasetuksen 3 §:n ja 17 §:n mukaan takaaja, joka oli suorittanut päävelkaa sen kymmenentenä vanhentumisvuonna, saattoi hakea saamista päävelalliselta yhdennentoista vuoden kuluessa.

Takautumissaatavien perusteena olleet päävelat olivat vanhentuneet lopullisesti 1.3.2008, 24.2.2009 ja 23.11.2008. Laissa ei ollut säädetty siitä, mitä takautumissaatavalle tapahtui, kun päävelka vanhentui lopullisesti. Takauslain esitöissä takautumisoikeuden merkitystä oli korostettu. Oikeuskirjallisuudessa oli painotettu päävelan ja takautumissaatavan erillisyyttä. Mahdollisena oli pidetty, että päävelallinen olisi vastuussa takaajalle myös lopullisen vanhentumisen jälkeen.

Käräjäoikeuden käsityksen mukaan lopullinen vanhentuminen oli velkakohtaista. Takauksen liitännäisyydestä päävelkaan ei seurannut, että takautumissaatava vanhentuisi päävelan vanhentuessa. Takautumissaatavan lopullinen määräaika oli riippuvainen sen oman täytäntöönpanoperusteen määräajan kulumisesta. Takauslakia edeltäneen oikeustilan mukaan takaajalla oli oikeus hakea takautumissaatavaa niin kauan kuin päävelka ei ollut vanhentunut. Lisäksi takaajalla oli yksi vuosi aikaa hakea takautumissaatavaa, jos hän oli suorittanut velkaa viimeisenä vanhentumisvuonna.

Koska ulosottokaaren mukainen velan lopullinen vanhentuminen oli rinnastettu velan yleiseen vanhentumiseen ja sen oikeusvaikutuksiin, käräjäoikeus katsoi, että kantajalla oli päävelan lopullisen vanhentumisen jälkeen ollut yhden vuoden ajan oikeus hakea takautumissaatavaa päävelalliselta. Kantajan vaatimukset perustuivat pääosin 16.4.2007 vahvistetun maksuohjelman mukaisiin suorituksiin. Takautumissaatavia koskeva kanne oli tullut vireille 12.3.2008, jolloin vanhentuminen oli katkennut.

Ennen velkajärjestelyä tehtyjen suoritusten osalta käräjäoikeus katsoi ne suoritukset vanhentuneiksi, jotka oli tehty yli vuotta ennen päävelan lopullista vanhentumista. Näiden velkojen osalta vaatimukset hylättiin.

Käräjäoikeus velvoitti A:n suorittamaan B:lle takautumissaatavia 8 980,59 euroa.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Petra Spring-Reiman.

Helsingin hovioikeuden tuomio 25.1.2011

A valitti hovioikeuteen ja vaati, että kanne hylätään kokonaan.

Hovioikeus totesi, ettei sillä ollut aihetta arvioida takautumissaatavan vanhentumista toisin kuin käräjäoikeus. Tätä tuki lisäksi se, että velkajärjestelystä annetun lain ja velan vanhentumisesta annetun lain muuttamista koskevissa esitöissä oli todettu, että takaaja voi edelleen periä velalliselta niitä maksusuorituksia, jotka hän oli tehnyt ennen päävelan vanhentumista (HE 178/2007 vp s. 14).

Näillä ja käräjäoikeuden esittämillä perusteilla hovioikeus katsoi, etteivät takautumissaatavat olleet vanhentuneet päävelkojen lopullisen vanhentumisen yhteydessä, vaan B:llä oli lopullisen vanhentumisen jälkeen ollut yhden vuoden ajan oikeus hakea saataviaan A:lta.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Pertti Lattunen, Liisa Lehtimäki ja Outi Mikkola. Esittelijä Arto Perälä.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja B:n kanne hylätään.

B vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. B on maksanut takauksen perusteella päävelkaa viimeisenä vuonna ennen kuin velkojan velallista vastaan hankkiman ulosottoperusteen 15 vuoden määräaika päättyi. Maksun seurauksena B:lle on syntynyt takautumisoikeus, jonka perusteella hän on kanteella vaatinut vastaavaa määrää velallisena olleelta A:lta. A on kiistänyt vaatimuksen, koska ulosottoperusteen määräaika oli kulunut umpeen ennen kanteen nostamista ja velka oli siis ulosottokaaren (705/2007) 2 luvun 27 §:n nojalla vanhentunut.

2. Alemmat oikeudet ovat todenneet, että koska päävelka oli erääntynyt ennen takauksesta ja vierasvelkapanttauksesta annetun lain (361/1999, takauslaki) voimaantuloa, B:n takautumissaatavan vanhentumiseen ei siirtymäsäännösten mukaan sovelleta takauslain säännöksiä vaan aikaisempaa lainsäädäntöä. Takautumissaatavan ei katsottu vanhentuneen, koska määräajasta velkomisasioissa sekä julkisesta haasteesta velkojille annetun asetuksen (32/1868, vanhentumisasetus) 3 §:n nojalla kymmenentenä vuotena, eli silloisen yleisen vanhentumisajan viimeisenä vuonna, tehty takaajan suoritus oikeuttaa hänet vaatimaan suoritusta velalliselta vielä yhden vuoden ajan.

3. Korkeimmassa oikeudessa kysymys on siitä, onko päävelan niin sanottu lopullinen vanhentuminen aiheuttanut myös aikaisemmin syntyneen takautumissaatavan vanhentumisen erityisesti tilanteessa, jossa päävelka on erääntynyt ennen takauslain voimaantuloa vuonna 1999.

Velan vanhentumista ja ulosottoperusteen määräaikaa koskevat rinnakkaiset järjestelmät

4. Velan vanhentumisesta annetun lain (728/2003, vanhentumislaki) samoin kuin sitä edeltäneen vanhentumisasetuksen mukaan velkoja voi estää velan vanhentumisen huolehtimalla määräajoin sen katkaisemisesta. Myös muuhun lainsäädäntöön, kuten takauslakiin, sisältyvien erityissäännösten mukaan velan vanhentuminen voidaan yleensä velkojan toimin estää. Katkaisutoimi johtaa uuden vanhentumisajan alkamiseen eikä velka näin ollen lainkaan lakkaa vanhentumisen johdosta, jos velkoja ajoissa katkaisee vanhentumisen esimerkiksi hakemalla velan ulosottoa.

5. Sen jälkeen, kun velkoja on hankkinut maksutuomion, vanhentumissäännösten ohella sovelletaan myös ulosottokaaren 2 luvun 24 - 27 §:n säännöksiä ulosottoperusteen täytäntöönpanokelpoisuuden määräaikaisuudesta. Ulosottoperuste, jossa luonnolliselle henkilölle on asetettu maksuvelvollisuus, on täytäntöönpanokelpoinen 15 vuotta. Jos ulosottoperusteessa tarkoitettu velkoja on luonnollinen henkilö, määräaika on kuitenkin 20 vuotta. Ulosottoperusteen määräaikaisuutta käsittelevissä hallituksen esityksissä (HE 216/2001 vp s. 21, HE 14/2004 vp s. 18 ja HE 178/2007 vp s. 14) yksityistakausta käytetään esimerkkinä sellaisesta tyyppitapauksesta, jossa velkojana on luonnollinen henkilö.

6. Kun ulosottoperusteen määräaika on kulunut umpeen, ulosottokaaren 2 luvun 27 §:n 1 momentin mukaan saatava vanhentuu ja saatavasta on sen jälkeen voimassa, mitä vanhentumislaissa säädetään vanhentuneesta saatavasta. Velallisen maksuvelvollisuus ulosottoperusteessa mainitulle velkojalle siis lakkaa lukuun ottamatta vakuudeksi annettua tai jo ulosoton piirissä olevaa omaisuutta. Koska ulosottoperusteen määräaikaa ei voida katkaista tai muilla velkojan toimilla pidentää, sitä nimitetään lopulliseksi vanhentumiseksi.

7. Ulosottokaaren säätämisen yhteydessä ulosottolakiin aiemmin otettuja säännöksiä ulosottoperusteen määräajasta muutettiin niin, että määräajan umpeutumisesta ei seuraa vain maksukyvyttömyysmenettelyjä koskeva perintärajoitus vaan myös saatavan aineellisoikeudellinen vanhentuminen. Ulosottokaaren esitöissä ei ole selostettu, mitä tämä merkitsee tilanteissa, joissa useat henkilöt ovat yhteisesti vastuussa velasta ja joissa velan maksaja voi oman maksunsa perusteella vaatia suoritusta toisilta.

Takaajan asema päävelan vanhentuessa

8. Takaajan vastuu velkojalle on liitännäistä niin, että päävelan lakkaaminen johtaa siihen, ettei velkoja voi enää vaatia uusia suorituksia myöskään takaajalta. Päävelan vanhentuminen on yksi peruste, jolla velallisen maksuvelvollisuus velkojaan nähden voi päättyä.

9. Korkein oikeus toteaa, ettei päävelkaa maksaneen takaajan takautumissaatavalla ja velkojan jäännössaatavalla ole vastaavanlaista liitännäissuhdetta. Takaajan maksun jälkeen alkuperäisellä velkojalla ei nimittäin enää ole näin saamaansa suoritusta vastaavaa saatavaa velalliselta. Myös velkojan ulosottoperuste on tältä osin menettänyt merkityksensä. Velkojana on takaaja, joka suoraan lain nojalla saa takautumisoikeuden eli oikeuden vaatia velalliselta suorittamansa päävelan määrän. Takaajan vastuulla on huolehtia oman saatavansa vanhentumisen katkaisemisesta sekä esimerkiksi valvoa saatavansa velallisen maksukyvyttömyysmenettelyssä. Velkojan jäännössaatavan myöhemmin tapahtunut vanhentuminen tai muu lakkaaminen ei voi heikentää takaajan asemaa. Koska takautumisoikeus syntyy lain nojalla eikä kysymys ole velkojan saatavan siirtämisestä, takaaja ei voi ryhtyä perimään takautumissaatavaansa velkojan ulosottoperusteen avulla vaan hänen on haettava maksutuomio takautumissaatavastaan omissa nimissään.

12. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että velkojan ulosottoperusteen määräajan päättyminen ei johda siihen, että takaajalle jo aikaisemmin syntyneen takautumissaatavan katsottaisiin samalla vanhentuneen tai lakkaavan kolmen vuoden määräajassa. Takaajan takautumissaatavaa koskevan ulosottoperusteen määräaika lasketaan siitä, kun takaaja on saanut ulosottokaaren 2 luvun 25 §:ssä tarkoitetun lopullisen ulosottoperusteen.

Takautumissaatavan vanhentumista koskevan siirtymäsääntelyn merkitys

14. Korkein oikeus katsoo, ettei päävelan erääntymisen ajankohdalla eikä siis takautumissaatavan katkaistavissa olevan vanhentumisajan pituudella - jota myös vanhentumisasetuksen 3 § on koskenut - ole merkitystä arvioitaessa päävelkaa koskevan ulosottoperusteen määräajan päättymisen vaikutuksia.

Takautumisoikeuden vanhentuminen tässä tapauksessa

15. B:n maksu velkojalle on tehty ennen kuin velkojan ulosottoperusteen määräaika on yhdenkään päävelan osalta kulunut umpeen. Ulosottoperusteen määräajan päättyminen ei edellä todetulla tavalla vaikuta takaajalle jo aikaisemmin syntyneen takautumisoikeuden voimassaoloon. Asian ratkaisemiseksi ei ole tarpeen eritellä tarkemmin eri ulosottoperusteiden määräajan päättymispäiviä.

16. Alkuperäinen velkoja oli ulosottoteitse yrittänyt periä päävelkaa A:lta aina ulosottoperusteensa määräajan päättymiseen 1.3.2008 saakka. Kyseisten saatavien vanhentumislain mukainen vanhentumisaika on lain 11 §:n nojalla katkennut ulosottomenettelyn päättyessä. B:n kanne A:ta vastaan on tullut vireille 12.3.2008, mikä puolestaan on katkaissut takautumissaatavan vanhentumisajan.

17. Korkein oikeus katsoo, ettei B ole menettänyt oikeuttaan periä takautumissaatavaansa A:lta. B:n takautumissaatavan sekä keskeyttävissä oleva vanhentumisaika että hänen ulosottoperusteensa määräaika alkavat kulua tämän tuomion antamisesta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kati Hidén, Pertti Välimäki, Juha Häyhä (eri mieltä), Marjut Jokela ja Jorma Rudanko. Esittelijä Juha Mäkelä.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Häyhä:

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

B on vuosina 1987 - 1992 usealla erillisellä takaussitoumuksella sitoutunut takauksiin A:n veloista. B on maksanut takaussitoumusten perusteella päävelkoja ennen kuin velkojan A:ta kohtaan hankkiman ulosottoperusteen ulosottokaaren 2 luvun 24 §:ssä tarkoitettu määräaika on päättynyt. Maksun johdosta B on takautumisoikeuteensa vedoten vaatinut kanteella A:lta sitä määrää, jolla B on A:n puolesta suorittanut päävelkaa. B:n A:ta vastaan nostaman takautumiskanteen vireilletulon ajankohtana päävelkaa koskevan ulosottoperusteen määräaika oli kuitenkin osin jo kulunut umpeen. A:n mukaan päävelka on lopullisesti vanhentunut eikä hän voi olla siitä vastuussa enää takaajana olleelle B:lle. Asiassa on A:n väitteen vuoksi ratkaistava kysymys siitä, onko B:n takautumisoikeus vielä voimassa sen jälkeen, kun päävelkaa koskeva ulosottoperusteen määräaika on kulunut umpeen eikä velkoja olisi päävelan lopullisen vanhentumisen vuoksi voinut enää periä sitä A:lta.

Takaussitoumuksen luonteesta

Takaussitoumus on luonteeltaan liitännäinen velkojan ja velallisen väliseen päävelkasuhteeseen nähden. Takaukselle on ominaista, että sitoumus tarkoittaa vastuuta toisen velasta. Yleensä takaaja ei saa vastiketta sitoumuksestaan. Takausta koskevassa lainvalmistelussa ja oikeuskäytännössä on tyypillisesti pyritty takaajan etua palvelevaan sääntelyyn ja tulkintoihin (ks. esim. HE 189/1998 vp s. 16).

Takaus on luonteeltaan vakuussitoumus eikä takaajan velallisen puolesta suorittama maksu merkitse sitä, että velallinen vapautuisi suoritusvelvollisuudestaan lopullisesti. Takaajalla on oikeus saada velalliselta takauksen perusteella velkojalle suorittamansa määrä, kuten takauslain 28 §:stä ilmenee. Takaajan takautumisoikeus merkitsee sitä, että pääsaatavaa koskevat velkojanoikeudet siirtyvät takaajan suorittaman maksun seurauksena takaajalle.

Päävelan lakkaaminen ja takaajan vastuu

Takaussitoumus turvaa päävelan suorittamista eikä takaus voi olla voimassa itsenäisesti, päävelan voimassaolosta riippumatta. Takaaja on pääsääntöisesti vastuussa päävelan suorittamisesta vain siltä osin kuin päävelallinen on velasta vastuussa. Takaajan vastuu velkojaa kohtaan lakkaa, kun päävelka on suoritettu tai se on muuten lakannut (takauslain 15 §).

Päävelka voi lakata sen vuoksi, että se on velan vanhentumista koskevien säännösten mukaisesti vanhentunut (velan vanhentumisesta annettu laki 728/2003). Kuten ulosottokaaren 2 luvun 27 §:n 1 momentista ilmenee, saatava vanhentuu myös silloin, kun sitä koskevan ulosottoperusteen määräaika kuluu umpeen. Saatavasta on tämän jälkeen voimassa, mitä vanhentuneesta velasta säädetään velan vanhentumisesta annetussa laissa. Silloin, kun päävelka on lakannut, takaajan vastuu on rauennut siitä riippumatta, johtuuko päävelan lakkaaminen velan vanhentumisesta annetun lain mukaisesta vanhentumisesta tai ulosottokaaren 2 luvun 27 §:n 1 momentissa tarkoitetusta ulosottoperusteen määräajan umpeenkulumisesta (ks. HE 83/2006 vp s. 30).

Takaajalle syntyy takautumisoikeus päävelallista kohtaan, kun takaaja tekee sellaisen suorituksen velkojalle, jonka johdosta päävelallinen vapautuu vastuustaan velkojaa kohtaan. Käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevin perustein katson asiassa selvitetyksi, että B on takaajana maksanut päävelkaa, joka ei maksujen ajankohtina ollut lakannut vanhentumisen tai muun syyn takia. B:lle on näin ollen syntynyt pätevästi oikeus saada takaussitoumuksen perusteella suorittamansa määrä A:lta.

Päävelan lakkaaminen ja takautumisoikeuden voimassaolo

Kuten edellä on todettu, takaajan takautumisoikeus velallista kohtaan syntyy takaajan maksaessa päävelkaa suoraan lain nojalla. Suorittaessaan päävelkaa takaaja tulee alkuperäisen velkojan sijaan ja saa suhteessa velalliseen pääsääntöisesti samat oikeudet kuin velkojallakin oli. Sanottu koskee myös takaajan takautumissaatavan vanhentumista, joka pääsääntöisesti määräytyy päävelan vanhentumiseen sovellettavien periaatteiden ja säännösten mukaisesti.

Toisin kuin itse saatava, tuomio tai muu ulosottoperuste, jolla saatava on vahvistettu maksettavaksi velkojalle, ei kuitenkaan siirry takaajalle. Takaajan on hankittava takautumissaatavalleen itsenäisesti ulosottoperuste päävelallista vastaan. Takautumissaatavan synnyttyä päävelkaa koskevan ulosottoperusteen määräajan päättymisellä ei ole välitöntä vaikutusta takaajan takautumisoikeuden voimassaoloon. Sikäli kuin takaaja on hankkinut takautumissaatavalleen maksutuomion päävelallista vastaan, vanhentuu takautumissaatavaa koskeva ulosottoperuste itsenäisesti siten kuin ulosottokaaressa ulosottoperusteen määräajan kulumisesta tarkemmin säädetään.

Takaajaa on vakiintuneesti suojattu päävelan äkillisen vanhentumisen haitallisilta vaikutuksilta. Takauslaissa takautumisoikeuden vanhentuminen arvioidaan lain 33 §:n mukaisesti, jota kuitenkaan ei takauslain voimaantuloa koskevan 44 §:n 4 kohdan mukaan sovelleta, jos päävelka on erääntynyt maksettavaksi ennen takauslain voimaantuloa 1.10.1999. Asiassa on riidatonta, että B:n takautumisoikeuden kohteena olevat päävelat ovat kaikki erääntyneet ennen mainittua ajankohtaa. B:n takautumisoikeuden vanhentumista on siten arvioitava ennen takauslain voimaantuloa sovellettavaksi tulleiden oikeusnormien pohjalta, kuten alemmat oikeusasteet ovat tehneet.

Takaaja, joka on suorittanut päävelan viimeisenä vuonna ennen sen vanhentumista, on määräajasta velkomisasioissa sekä julkisesta haasteesta velkojille annetun asetuksen (vanhentumisasetus 9.11.1868) 3 ja 17 §:iin nojautuneen käytännön mukaan voinut hakea takautumissaatavaa päävelalliselta vielä vuoden lisäajan kuluessa, vaikka päävelkaa koskeva yleinen kymmenen vuoden vanhentumisaika olisi jo umpeutunut. Tämä takaajan takautumissaatavan vanhentumisaika lasketaan päävelan syntymisestä lukien. Kun ulosottokaaren 2 luvun 27 §:n 1 momentin mukaan saatavasta on ulosottoperusteen määräajan kuluttua umpeen voimassa, mitä vanhentuneesta velasta säädetään, on takautumissaatavaa koskeva vuoden lisäaika laskettava mainitusta saatavan lopullista vanhentumista koskevasta ajankohdasta lukien. B:llä on näin ollen ollut päävelkojen lopullisen vanhentumisen jälkeen yhden vuoden ajan oikeus hakea saataviaan A:lta.

B:n takautumissaatavan vanhentuminen

Katson käräjäoikeuden tuomiossa esitetyin perustein selvitetyksi, että A:n päävelat eivät ole olleet vanhentuneita, kun B on maksanut niitä antamiensa takausten perusteella. A on ollut velvollinen suorittamaan päävelat velkojalle tuomioilla ja päätöksillä, joiden täytäntöönpano on B:n suoritusten ajankohtina ollut vireillä ulosottomenettelyssä. B on hovioikeuden toteamin tavoin tehnyt kanteen kohdissa 1, 3 ja 4 tarkoitetut suoritukset 1.3.2007 - 1.3.2008 välisenä aikana. Tältä osin ulosottokaaren 2 luvun 24 §:n 1 momentin mukainen määräaika on päättynyt 1.3.2008 eli ennen B:n kanteen vireilletuloa 12.3.2008. Muiden kannekohtien osalta täytäntöönpanokelpoisuuden määräaika ei ollut kanteen vireilletulon hetkellä päättynyt. B:n takautumisoikeutta koskeva kanne A:ta vastaan on tullut vireille 12.3.2008. Kanne on siten, siltä osin kuin siitä on Korkeimmassa oikeudessa enää kysymys, nostettu määräajassa.

Johtopäätös

Esitetyillä perusteilla katson, ettei hovioikeuden tuomion lopputulosta ole syytä muuttaa.

---

[SV]

En borgensman hade betalat huvudförpliktelsen innan tidsfristen för utsökningsgrunden för huvudförpliktelsen hade löpt ut. Tidsfristen hade dock löpt ut och borgenärens fordran hade enligt 2 kap. 27 § utsökningsbalken preskriberats innan borgensmannen väckte talan mot gäldenären på grund av sin regressfordran. Högsta domstolen ansåg att borgensmannens regressfordran mot gäldenären inte hade preskriberats på grund bestämmelsen om tidsfristen för den utsökningsgrund som borgenären hade erhållit. Eftersom preskriptionstiden för huvudförpliktelsen inte var avgörande i målet, hade övergångsbestämmelserna i lagen om borgen och tredjemanspant inte någon betydelse. (Omröstn.)

UB 2 kap 24 §

UB 2 kap 25 §

UB 2 kap 27 §

BorgensL 33 §

BorgensL 44 §

PreskriptionsF 3 §