Supreme Court dismisses employee's claim for sick pay when employer had grounds to doubt medical evidence and employee refused specialist tests.

Ään.

Työntekijä oli esittänyt sairauden aiheuttamasta työkyvyttömyydestään kaksi lääkärintodistusta. Työnantajalla oli ollut perustellut syyt epäillä selvityksen luotettavuutta ja siten poikkeuksellisesti osoittaa työntekijä erikoislääkärin lisätutkimuksiin. Työntekijä oli laiminlyönyt noudattaa kehotusta eikä hän ollut muullakaan tavoin esittänyt luotettavaa selvitystä työkyvyttömyydestään. Työnantaja ei ollut velvollinen suorittamaan työntekijälle sairausajan palkkaa.

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

Kanne Iisalmen kihlakunnanoikeudessa

A on X Ky:lle ja sen vastuunalaiselle yhtiömiehelle B:lle tiedoksi annettujen haasteiden nojalla kihlakunnanoikeudessa lausunut, että hän oli 25.7.1988 alkaen työskennellyt yhtiön palveluksessa työsopimuslain 1 §:n mukaisessa työsuhteessa myyntipäällikkönä tehtävänään yhtiön tuotteiden markkinointi ja myynti sekä tekninen neuvonta. Hän oli ollut yhtiössä ylempi toimihenkilö eikä hänellä ollut ollut alaisia. Hänen bruttokuukausipalkkansa oli ollut 16 194 markkaa. Palkanmaksupäivä oli ollut joka kuukauden 20. päivä.

Suomen Työnantajain Keskusliiton ja Akavan / Ylempien Toimihenkilöiden Neuvottelukunnan, johon oli kuulunut myös Insinööriliitto IL, välisen perussopimuksen mukaan ylempien toimihenkilöiden työehtojen oli tullut noudattaa teollisuuden yleisiä toimihenkilötyöehtoja eli tässä tapauksessa Suomen Työnantajain Keskusliiton ja Suomen Teknisten Toimihenkilöjärjestöjen Keskusliiton Teollisten Toimialojen Ammattijärjestön välillä 16.1.1990 solmittua runkosopimusta. Runkosopimuksen 22 §:n mukaan toimihenkilöllä oli oikeus työkyvyttömyyden vallitessa saada palkkansa luontaisetuineen viideltä viikolta sen suuruisena kuin hän työssä ollessaan olisi säännöllisenä työaikana ansainnut, mikäli työsuhde oli jatkunut yhtäjaksoisesti yhden muttei viittä vuotta.

Yhtiö oli vakiintuneen käytännön mukaisesti suorittanut ylemmille toimihenkilöille kuten A:lle sairauslomaajalta palkan noudattaen mainittua runkosopimusta.

A oli kärsinyt vatsakivuista ja mennyt hoitoon Iisalmen terveyskeskukseen. Terveyskeskuslääkäri oli 4.6.1991 todennut A:n sairastuneen vaikeaan vatsakatarriin ja määrännyt hänelle sairauslomaa ajalle 5. - 30.6.1991. A oli toimittanut lääkärintodistuksen viipymättä työnantajalleen.

A oli sairastunut 1.7.1991 depressioon. Sama terveyskeskuslääkäri oli määrännyt A:lle uuden sairausloman depression johdosta ajalle 1. - 31.7.1991. Depressio oli ollut uusi sairaus, josta runkosopimuksen mukaan sairausajan palkkaa suoritettiin uudelleen viiden viikon ajalta.

Yhtiö oli 11.6.1991 ilmoittanut A:lle, ettei se hyväksynyt A:n esittämää lääkärintodistusta, ja sittemmin jättänyt suorittamatta A:lle sairausajan palkkaa.

Kansaneläkelaitos oli suorittanut A:lle sairauspäivärahaa, ajalta 13. - 30.6.1991 eli 14 arkipäivältä 440,10 markkaa kultakin eli yhteensä 6 160,40 markkaa, ja ajalta 1. - 31.7.1991 eli 23 arkipäivältä 516,64 markkaa kultakin eli yhteensä 11 882,70 markkaa. Vastaavina aikoina oli ollut työpäiviä kesäkuussa 10 ja heinäkuussa 23, joten A:n päiväpalkka oli ollut kesäkuussa 852,32 markkaa ja heinäkuussa 704,09 markkaa.

Sen vuoksi A on vaatinut, että yhtiö ja B velvoitettaisiin yhteisvastuullisesti suorittamaan hänelle palkan ja sairausvakuutuslain mukaisen päivärahan erotus ajalta 4. - 30.6.1991 8 328,04 markkaa ja ajalta 1. -31.7.1991 4 311,35 markkaa, molemmat määrät 16 prosentin korkoineen laskettuna 8 328,04 markalle 20.6.1991 alkaen ja 4 311,35 markalle 20.7.1991 alkaen sekä oikeudenkäyntikulut korkoineen.

Kihlakunnanoikeuden päätös 5.2.1992

Kihlakunnanoikeus, jossa yhtiö ja B olivat vastustaneet kannetta ja vaatineet korvausta oikeudenkäyntikuluistaan korkoineen, on katsonut selvitetyksi, että A oli 25.7.1988 alkaen työskennellyt yhtiön palveluksessa työsopimuslain 1 §:n mukaisessa työsuhteessa myyntipäällikkönä tehtävänään yhtiön tuotteiden markkinointi ja myynti sekä tekninen neuvonta vastuualueenaan LänsiSuomen myynti. A:lla ei ollut ollut työssään alaisia. A:n bruttokuukausipalkka oli ollut 16 194 markkaa ja palkanmaksupäivä oli ollut joka kuukauden 20. päivä.

Esitetyn selvityksen mukaan vatsakatarrin aiheuttama työkyvyttömyysaika kevyttä työtä tekevän kysymyksessä ollessa oli yleensä yhdestä seitsemään päivään tavallisimmin tästä syystä esiintyvän sairausloman pituuden ollessa kolme päivää.

Yhtiö ei ollut maksanut A:lle palkkaa sairausloma-ajalta 4.6. - 31.7.1991, koskei se ollut hyväksynyt A:n esittämiä lääkärintodistuksia osoitukseksi A:n työkyvyttömyydestä. A:lle oli maksettu sairausvakuutuslain mukaista päivärahaa omavastuuosuuden vähentämisen jälkeen yhtäjaksoisesti ajalta 13.6. - 31.7.1991 yhteensä 18 043,10 markkaa.

Yhtiö oli katsonut, ettei se ollut sidottu sanottuun perussopimukseen, joka sitä paitsi koski vain ylempien toimihenkilöiden työehtojen kokonaistasoa eikä yksittäisiä työehtoja, ja ettei ollut muutakaan ylempiä toimihenkilöitä koskevaa työehtosopimusta, johon yhtiö oli sidottu edes työsopimuslain 17 §:n 1 momentin nojalla. Sikäli kuin A:n työehtoihin olisi jonkin työehtosopimuksen säännöksiä sovellettava yhtiön käsityksen mukaan kysymykseen olisi tullut, A:n tehtävien laatu huomioon ottaen, Suomen Työnantajain Keskusliiton ja Suomen Teollisuustoimihenkilöiden Liiton välillä 16.1.1990 solmittu yleissopimus. Yhtiö on kuitenkin kiistänyt, että yrityksessä olisi muodostunut sitä sitovaa käytäntöä ylempien toimihenkilöiden sairausajan palkan maksun osalta.

Todistajana kuultu yhtiön palkanlaskija oli kertonut, että ylempien toimihenkilöiden osalta osapuolet olivat tehneet perussopimuksen, jossa oli sitouduttu noudattamaan talokohtaista käytäntöä, joka todistajan käsityksen mukaan oli yhtiössä ollut edellä mainitun yleissopimuksen mukainen. Tämän mukaisesti A:lle oli todistajan kertoman mukaan maksettu palkka koko sairausajalta 6. - 18.4.1991. Esitetyn selvityksen mukaan A:lle oli maksettu koko sairausajalta palkkaa myös ajalta 25.11. - 8.12.1991 ja 31.12.1991 - 14.1.1992. Näin ollen kihlakunnanoikeus on katsonut, että A:n työsuhteeseen oli sairausajan palkan osalta yhtiössä noudatetun käytännön mukaisesti sovellettava sanotun yleissopimuksen ehtoja.

Yleissopimuksen 22 §:n mukaan toimihenkilöllä oli oikeus sairaudesta johtuvan työkyvyttömyyden vallitessa saada palkkansa viideltä viikolta sen suuruisena kuin hän työssä ollessaan olisi säännöllisenä työaikana ansainnut, jos työsuhde oli jatkunut vuoden mutta vähemmän kuin viisi vuotta. Jos työkyvyttömyys saman sairauden johdosta alkoi uudelleen 30 päivän kuluessa siitä päivästä, jolta viimeksi oli suoritettu työnantajan maksamaa sairausajan palkkaa, ei toimihenkilöllä ollut oikeutta uuteen sairausajan palkan ajanjaksoon, vaan sairausajan palkka maksettiin yhteensä enintään viideltä viikolta. Työnantajan sitä vaatiessa oli toimihenkilön esitettävä yrityksen työterveyslääkärin antama tai työnantajan hyväksymä muu lääkärintodistus sairaudestaan. Milloin työnantaja ei ollut hyväksynyt toimihenkilön esittämää lääkärintodistusta ja oli osottanut toimihenkilön toisen nimetyn lääkärin tarkastettavaksi, oli työnantajan korvattava tästä aiheutuva lääkärintodistuspalkkio.

Jutussa ei ollut esitetty sellaista selvitystä, jonka perusteella olisi ollut syytä epäillä, että A:lla ei olisi ollut niitä sairauksia, jotka oli merkitty terveyskeskuslääkärin antamiin lääkärintodistuksiin. Epäselvyyttä oli sen sijaan ollut siitä, kuinka pitkään A oli näiden sairauksiensa vuoksi ollut työhönsä kykenemätön. Huomioon ottaen jutussa esitetty selvitys kokonaisuudessaan kihlakunnanoikeus on katsonut, että yhtiö oli saattanut perustellusti epäillä A:n sairaudesta aiheutuneesta työkyvyttömyydestä esitetyn selvityksen luotettavuutta. Jutussa ei ollut myöskään esitetty, että A ei olisi suuremmitta hankaluuksitta kyennyt hankkimaan lääkärintodistusta muulta kuin käyttämältään lääkäriltä. Näin ollen ja kun A B:n kirjallisesta kehotuksesta huolimatta ei ollut hakeutunut alan erikoislääkärien puoleen, kihlakunnanoikeus on katsonut, ettei A:lla ollut oikeutta vaatimaansa sairausajan palkkaan.

Näillä perusteilla kihlakunnanoikeus on hylännyt A:n kanteen ja lisäkanteen. Asian laatuun nähden asianosaiset ovat saaneet pitää oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan.

Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 2.6.1992

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi A oli saattanut jutun, on lausunut, että yhtiö oli saattanut kihlakunnanoikeuden päätöksessä kerrotuista syistä perustellusti epäillä A:n sairaudesta aiheutuneesta työkyvyttömyydestä esitetyn selvityksen luotettavuutta ja siten 20.6. ja 20.7.1991 kieltäytyä suorittamasta A:lle sairausajan palkkaa. A oli kuitenkin jutun ensimmäisessä käsittelyssä 4.9.1991 esittänyt 22.8.1991 päivätyn lääkärinlausunnon, jolla hän oli luotettavasti selvittänyt olleensa työkyvytön 5.6. ja 31.7.1991 välisen ajan. A:lla oli siten oikeus saada sairausajan palkka tältä ajalta. Yhtiö ja B olivat myöntäneet vaatimuksen määrältään oikeaksi. A:lla oli oikeus saada sairausajan palkalle korko selvityksen esittämispäivästä 4.9.1991 alkaen.

Kun A ei ollut yhtiön kehotuksesta huolimatta selvittänyt työkyvyttömyytensä luotettavuutta ennen oikeudenkäyntiä, hän oli menettelyllään antanut aiheen oikeudenkäyntiin. Tämän vuoksi A sai itse vastata oikeudenkäyntikuluistaan kihlakunnanoikeudessa.

Näillä perusteilla hovioikeus on muuttanut kihlakunnanoikeuden päätöstä sairausajan palkan osalta. Yhtiö ja B on velvoitettu yhteisvastuullisesti suorittamaan A:lle sairausajan palkkana 12 639,39 markkaa 16 prosentin korkoineen 4.9.1991 alkaen.

Muilta osin kihlakunnanoikeuden päätöksen lopputulos on jäänyt pysyväksi.

Asian laatuun nähden A on saanut pitää oikeudenkäyntikulunsa hovioikeudessa vahinkonaan.

MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

Valituslupa on myönnetty 8.10.1992. Muutoksenhakemuksessaan yhtiö ja B ovat vaatineet hovioikeuden tuomion kumoamista ja A:n kanteen hylkäämistä sekä korvausta oikeudenkäyntikuluistaan Korkeimmassa oikeudessa korkoineen.

A on antanut pyydetyn vastauksen ja vaatinut vastauskulujensa korvaamista 16 prosentin korkoineen.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 25.11.1993

Perustelut

Sairausajan palkan maksaminen A:lle huhtikuussa 1991 työsopimuslain 28 §:n 1 momentin mukaista aikaa pitemmältä ajalta ja X Ky:n palkanlaskijan todistajankertomus osoittavat, että yhtiössä on vakiintunut käytäntö, jonka mukaan ylemmille toimihenkilöille on maksettu sairausajan palkkaa samassa laajuudessa kuin teollisuuden toimihenkilöille heitä sitovien työehtosopimusten perusteella. Yhtiön noudattaman käytännön on katsottava muodostuneen A:n työsuhteen ehdoksi.

A on 4.6.1991 käynyt terveyskeskuslääkärin vastaanotolla ja saanut lääkärintodistuksen vatsakatarrista. Työkyvyttömyysajaksi on merkitty 5. - 30.6.1991. Seuraavana päivänä hän on esittänyt lääkärintodistuksen työnantajalleen X Ky:lle. Yhtiö ei ole hyväksynyt lääkärintodistusta selvitykseksi A:n työkyvyttömyydestä ja yhtiön toimitusjohtaja B on 11.6.1991 päivätyllä kirjeellä kehottanut A:ta pikaisesti hakeutumaan sisätautien erikoislääkärille perusteellisiin tutkimuksiin. A ei ole noudattanut kehotusta.

A on 1.7.1991 uudestaan käynyt terveyskeskuslääkärin vastaanotolla ja saanut lääkärintodistuksen depressiosta. Työkyvyttömyysajaksi on merkitty 1. - 31.7.1991. Yhtiö ei ole hyväksynyt myöskään tätä uutta lääkärintodistusta eikä yhtiö ole maksanut A:lle sairausajan palkkaa ajalta 4.6. - 31.7.1991.

B:llä ja A:lla on toukokuussa 1991 ollut erimielisyyttä A:n vuosiloman ajankohdasta ja mahdollisesta palkan korotuksesta. A on 4.6.1991 kirjallisesti ehdottanut ajankohdaksi heinäkuuta, mihin B ei ole suostunut. A on sen jälkeen samana päivänä käynyt lääkärin vastaanotolla. B on edellä mainitussa kirjeessään 11.6.1991 työnantajille laaditun opaskirjasen ja erään lääkärin kanssa käymänsä keskustelun perusteella katsonut, ettei vatsakatarrista voinut aiheutua lähes kuukauden työkyvyttömyyttä. A ei ole ennen kesäkuuta 1991 ollut vatsakatarrin vuoksi sairauslomalla. Hän on heinäkuussa 1991 tehnyt lomamatkan Kanadaan.

Yhtiöllä on näissä olosuhteissa ollut perustellut syyt epäillä, ettei lääkäri ollut 4.6.1991 suoritetun tutkimuksen perusteella voinut arvioida A:n työkyvyttömyyden jatkuvan 30.6.1991 saakka sekä näin ollen tämän sairaudesta aiheutuneesta työkyvyttömyydestä esitetyn selvityksen luotettavuutta ja siten poikkeuksellisesti osoittaa hänet työnantajan kustannuksella lisätutkimuksiin. Kehotuksen noudattamisen laiminlyöneen A:n puolesta on esitetty 22.8.1991 päivätty terveyskeskuslääkärin antama uusi lausunto, joka on perustunut edellä mainittujen terveyskeskuksessa käyntien yhteydessä tehtyihin havaintoihin. Myöskään tällä lausunnolla A ei todetuissa olosuhteissa ole osoittanut olleensa kanteessa tarkoitettuna aikana sairauden takia työkyvytön myyntipäällikön työhönsä. A ei ole muullakaan tavoin esittänyt luotettavaa selvitystä työkyvyttömyydestään. Yhtiö ei siten ole velvollinen suorittamaan hänelle kanteessa vaadittua sairausajan palkkaa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan, A:n kanne hylätään kokonaisuudessaan ja X Ky ja B vapautetaan suorittamasta A:lle sairausajan palkkaa korkoineen. Asia jätetään kihlakunnanoikeuden päätöksen varaan.

Asian laatuun nähden yhtiö ja B saavat pitää Korkeimmassa oikeudessa olleet oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Lindholm: En muuta hovioikeuden tuomiota. Velvoitan X Ky:n ja B:n yhteisvastuullisesti suorittamaan A:lle korvaukseksi hänellä täällä olleista vastauskuluista 1 100 markkaa 16 prosentin korkoineen Korkeimman oikeuden tuomion antamisesta.

Ratkaisuun osallistuneet: oikeusneuvokset Portin, Lindholm (eri mieltä), Krook, Suhonen ja Tulokas

---

[SV]

Omröstn.

En arbetstagare hade företett två läkarintyg över arbetsoförmåga förorsakad av sjukdom. Arbetsgivaren hade haft grundad anledning att betvivla utredningens tillförlitlighet och därför att undantagsvis uppmana arbetstagaren att vända sig till en specialist. Arbetstagaren hade inte följt uppmaningen och inte heller på annat sätt företett tillförlitlig utredning angående sin arbetsoförmåga. Arbetsgivaren var inte skyldig att erlägga lön för sjukdomstiden.

Hela rättsfallet är i FKKO-registret.