Supreme Court allows will invalidation when witness is disqualified but testator's intent remains unaffected.
Finnland (FI)
Legislator-Zusammenfassung
KI-generiertThe Supreme Court allowed the invalidation of a will because the witness was disqualified under the Inheritance Act, despite the lower court's finding of the testator's clear intent. The testator had no close relatives and relied on the beneficiary for daily care, yet the witness was the beneficiary's son. The court ruled that the witness's disqualification is not an absolute bar to validity if it did not influence the testator's final wishes. Consequently, the will was declared invalid, and the appellant was ordered to pay the respondent's court costs.
Legislator-Regeste
KI-generiertPerintökaaren 10 luvun 4 §; Perintökaaren 13 luvun 1 §: A testament witness is disqualified from testifying for a beneficiary who is their stepfather, but this disqualification does not automatically invalidate the will if the testator's final intent was unaffected by the witness's presence.
Schlagwörter
KI-generiertZitierte Gesetzesbestimmungen
KI-generiertVerwandte Entscheide
KI-generiertVolltext
Testamentin todistaja oli perintökaaren 10 luvun 4 §:n mukaan esteellinen todistamaan isäpuolensa hyväksi tehtyä testamenttia. Moitteen johdosta testamentti julistettiin pätemättömäksi perintökaaren 13 luvun 1 §:n nojalla.
PK 10 luku 4 §
PK 13 luku 1 §
ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA
Kanne Helsingin raastuvanoikeudessa
L:n kuolinpesän osakkaat A, B, C, D, E, F, G, H ja I sekä J ovat K:lle 11.7.1990 tiedoksi toimituttamansa haasteen nojalla lausuneet, että K oli 20.12.1989 Helsingin raastuvanoikeudessa valvonut 29.11.1989 kuolleen M:n 21.7.1989 päivätyn testamentin. Testamentti oli annettu tiedoksi L:lle 22.2.1990 ja J:lle 11.3.1990. L oli 4.4.1990 kuollut.
Testamentin toisena todistajana oli ollut K:n aviopuolison poika N. Perintökaaren 10 luvun 4 §:n 2 momentin mukaan ei todistaja saanut todistaa määräystä, joka tehtiin hänen itsensä tai hänelle läheisen henkilön hyväksi. N oli ollut esteellinen todistamaan K:n hyväksi tehtyä testamenttia.
Tämän vuoksi A myötäpuolineen on vaatinut, että asiakirja julistetaan testamenttina pätemättömäksi.
Vastine
K on kiistänyt kanteen ja vaatinut korvausta oikeudenkäyntikuluistaan.
Raastuvanoikeuden päätös 26.6.1991
Raastuvanoikeus on katsonut selvitetyksi, että M oli tehnyt 24.7.1989 päivätyn testamentin. Testamentti oli laadittu kirjallisesti, allekirjoitettu ja todistettu. Sen toisena todistajana oli ollut testamentinsaajan K:n vaimon poika N.
Perintökaaren 10 luvun 4 §:n mukaan testamentin todistaja oli esteellinen muun muassa, jos testamentinsaaja oli hänen äitinsä uusi aviopuoliso. Perintökaaren 13 luvun 1 §:n mukaan testamentti voitiin moitteen johdosta tällaisessa tapauksessa julistaa pätemättömäksi.
Oikeuskirjallisuudessa (Aarnio, Suomen jäämistöoikeus II, Jyväskylä 1984, s. 172) oli todettu olevan oikeuspoliittisesti tärkeätä päästä yhä enemmän siihen, että muotovirhettä voitaisiin pitää moiteperusteena ainoastaan silloin, kun se todella oli vaikuttanut testamenttitahdonilmaisun sisältöön.
Todistustaakka siitä, että muotovirheen rasittama testamentti vastasi vainajan viimeistä tahtoa oli ensisijaisesti sillä, joka vetosi testamenttiin. Raastuvanoikeudessa todistajana kuultu testamentin laatinut X oli kertonut, että M oli itsenäisesti ottanut häneen yhteyttä ja ilmoittanut minkälaisen testamentin hän halusi laadittavaksi. Testamentin laatimisen jälkeen M oli tarkastanut sen, ja se oli noin viikkoa myöhemmin allekirjoitettu ja todistettu. Testamentti oli X:n käsityksen mukaan vastannut M:n tahtoa.
Raastuvanoikeus on katsonut selvitetyksi, että M ja K olivat pitäneet yhteyttä toisiinsa M:n kuolemaan saakka. K oli auttanut M:ää muun muassa maalaamalla tämän kotona, kuljettamalla tätä kiinteistökauppoja tekemään ja hoitamalla tämän koiria. M:llä ei ollut ollut läheisiä välejä muiden sukulaistensa kanssa. Asiassa ei ollut käynyt ilmi, että kukaan muu henkilö olisi samassa määrin auttanut M:ää kuin K. Se seikka, ettei M ollut kertonut tuttavilleen tekemästään testamentista, ei vähentänyt kirjallisen testamentin uskottavuutta.
Raastuvanoikeus on katsonut, että asiassa oli näytetty M:n 24.7.1989 päivätyn testamentin vastaavan hänen viimeistä tahtoaan.
Tämän vuoksi raastuvanoikeus on hylännyt A:n ja hänen myötäpuoltensa kanteen ja velvoittanut heidät yhteisvastuullisesti korvaamaan K:n oikeudenkäyntikulut 24 550 markalla.
Helsingin hovioikeuden tuomio 25.11.1992
Helsingin hovioikeus, jonka tutkittavaksi A myötäpuolineen oli saattanut asian, on lausunut, että testamentin toinen todistaja N oli raastuvanoikeuden lausuman mukaisesti ollut esteellinen toimimaan todistajana. Testamenttia ei siten ollut tehty laissa säädetyssä muodossa, joten kanne oli perintökaaren 13 luvun 1 §:n 2 kohdan nojalla hyväksyttävä.
Tämän vuoksi hovioikeus on kumonnut raastuvanoikeuden päätöksen ja julistanut M:n tekemän 24.7.1989 päivätyn testamentin pätemättömäksi siltä osin kuin se esti A:ta myötäpuolineen saamasta perintöosuuttaan M:n jäämistöstä. A myötäpuolineen vapautettiin velvollisuudesta korvata K:n oikeudenkäyntikuluja, mutta asian laatuun nähden heidän omat oikeudenkäyntikulunsa jäivät heidän vahingokseen.
Ratkaisuun osallistuneet: oikeusneuvokset Liukko (erim.) ja Uoti sekä apujäsen, viskaali Tuukkanen. Esittelijä, vt. viskaali Kilpelä.
Esittelijän ehdotus ja eri mieltä olevan jäsenen lausunto.
Vt. viskaali Kilpelä: N on ollut sisällöltään tosin tulkinnanvaraisen perintökaaren 10 luvun 4 §:n 2 momentin mukaan esteellinen olemaan todistajana isäpuolensa K:n hyväksi tehdyssä testamentissa. Puheena olevaa todistajan esteellisyyttä ei kuitenkaan ole pidettävä ehdottomana muotomääräyksenä, vaan tuomioistuimella on tietty harkintavalta arvioidessaan esteellisyyden mahdollista vaikutusta testamentin tekijän tahdonmuodostukseen ja siten todistajan tosiasiallista esteellisyyttä. Kun asiassa on raastuvanoikeuden lausumin tavoin tullut selvitetyksi testamentin vastaavan M:n vakaaseen harkintaan perustuvaa viimeistä tahtoa eikä N:llä ole väitettykään olleen mahdollisuutta vaikuttaa M:n tahdonmuodostukseen, ei N:n esteellisyydellä ole merkitystä testamentin pätevyyteen. Sen vuoksi raastuvanoikeuden päätöstä ei muutettane. A myötäpuolineen velvoitettaneen yhteisvastuullisesti suorittamaan K:lle korvaukseksi vastauskuluista 1.500 markkaa 16 prosentin korkoineen hovioikeuden tuomion antopäivästä lukien.
Hovioikeudenneuvos Liukko: Hyväksyn esittelijän ehdotuksen.
MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA
Valituslupa on myönnetty 30.3.1993.
K on vaatinut hovioikeuden tuomion kumoamista ja asian jättämistä raastuvanoikeuden päätöksen varaan sekä korvausta oikeudenkäyntikuluistaan hovioikeudessa ja Korkeimmassa oikeudessa korkoineen.
A myötäpuolineen on antanut pyydetyn vastauksen ja vaatinut korvausta vastauksen antamisesta aiheutuneista kuluistaan korkoineen.
KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 7.10.1993
Hovioikeuden tuomiota ei muuteta.
K velvoitetaan korvaamaan A:lle ja hänen myötäpuolilleen korvaukseksi vastauksen antamisesta aiheutuneista kuluista Korkeimmassa oikeudessa 1 600 markkaa 16 prosentin korkoineen Korkeimman oikeuden tuomion antamisesta lukien.
Ratkaisuun osallistuneet: presidentti Heinonen sekä oikeusnevokset Lindholm, Krook, Suhonen ja Tulokas
---
[SV]
Ett testamentsvittne var enligt 10 kap. 4 § ärvdabalken jävigt att bevittna ett testamente, som hade upprättats till förmån för hans styvfar. Med anledning av klandertalan förklarades testamentet med stöd av 13 kap. 1 § ärvdabalken ogiltigt.
ÄB 10 kap 4 §
ÄB 13 kap 1 §
Hela rättsfallet är i FKKO-registret.